Tämän kesän ensimmäisenä oikeasti rauhallisena aamuna sain lopulta luoduksi oman blogini. On hiljaista ja vaikka en olekaan massateini, olen silti katsonut jo kolme viimeistä Serranon perhe- jaksoa putkeen YLE Areenasta ja perustanut blogin. Toivottavasti tämä ei muutu enää tämän pahemmaksi.

Olen turhautunut omaan saamattomuuteeni ja siitä huolimatta annan kaiken itselleni anteeksi, sillä onhan nyt kesä.  Kuukauden työ puhelinmyyjänä on vihdoin ohi ja edessä on mukava kesätyö terveyskeskuksen kanttiinissa, sekä palkkapäivä. Hassua, miten nopeasti olenkin jo mukana oravanpyörässä, jota kutsutaan työelämäksi. Odotan palkanmaksua ja kymmenen päivän lomaa elokuussa, ennen kuin ahdistava lukio taas heittää tumman varjonsa ylleni.

Ja minäkö en ole kuin muut? Niin kai meistä jokainen tahtoisi uskoa. Todellisuudessa minun pääni täyttyvät pitkälti samoista asioista kuin monen monen muunkin. Massateinksi en kuitenkaan vielä suostu julistautumaan. Voisi sanoa, etten "ole enää siinä iässä". Massaa minä kuitenkin taidan olla. Olen virran vietävänä, enkä usko, että se on hyvä asia.

Monet ikäiseni unelmoivat samoista asioista kanssani. Unelmat hyvästä ammatista, kenties urasta, omasta perheestä, talosta ja ydinperhe-nissanista kuulostavat kuitenkin monen korvaan vielä liian kahlitsevilta. Halu nauttia elämästä, kokeilla kaikkea ja eksyä seikkailuihin vie voiton uran luomisesta. Niin tai näin, molemmat tuntuvat tällä hetkellä olevan vain harhakuvia.  

Mitä ovat nuo seikkailut? Mitä on se elämä, tai ne mielikuvat elämästä, joiden perässä juoksemme? Usein juuri nuo mielikuvat tuottavat meille pettymyksiä pirstoutuessaan palasiksi vieden samalla elämältämme pohjan. Seikkailut eivät maistukaan mansikoilta kermavaahdon kera ja perheidylli romuttuu vauvanvaippoja vaihdellessa ja työongelmien lisääntyessä. Jos realistisesti pohtii kuvitelmiaan, huomaa, ettei niiden varaan kannata laskea.

Mihin sitten voi luottaa, vai voiko luottaa ollenkaan?